sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Synnytyskertomus

Naisten synnytyskertomukset ovat vähän niin kuin miesten armeijatarinat. Mitä pidempi ja vaikeampi synnytys niin sen parempi! Stooreja jaksetaan kertoa aina vain uudestaan ja uudestaan. Yleensä niissä on vähän värikynääkin mukana.

Oma kokemukseni synnyttämisestä on ihan positiivinen, kaikki meni todella sujuvasti eikä mitään kommervenkkejä sattunut matkan varrella. Kivuliastahan se on ja eikä sitä kipua pysty oikein vertaamaan mihinkään. Ilman kivunlievityksiä en olisi siihen varmaan edes koskaan pystynyt. Sen verran se nimittäin sattuu! Niin kuin kaikilla muillakin äideillä synnytys on osaksi sumuverhon peitossa. On jännä nähdä miten nämä muistot tapahtumasta muuttavat muotoaan kun aikaa kuluu, ja kultaako aika kenties joitain kohtia koko tapahtumasta?

Max syntyi tasan viikkoa myöhemmin lasketusta ajasta. Se viikko tuntui ikuisuudelta ja muistan kun kuuntelin jokaista pientä naksahdusta ja nipistystä siinä toivossa että joko tulisi lähtö. Vihdoin sitten tiistaina 26 elokuuta se tapahtui! Heräsin klo 6.00 voimakkaaseen kipuun, joka sai kyyneleet silmiini. Kipu muistutti kovasti menkkakipujen kaltaista kouristusta ja sitä ei voinut mitenkään verrata aikaisempiin harjoitussupistuksiin. Vilkaisin vieressä tuhisevaa miestäni joka nukkui vielä sikeästi. En herättänyt häntä, vaan laitoin ystävälleni pikaviestin kännykällä; nyt se alkaa! Ajattelin että edes toisen meistä tarvitsee nyt saada unta tulevaa koitosta ajatellen. Olin ihan yllättynyt kun vastaus viestiini tuli heti. Sattumalta ystäväni oli herännyt vessahätään juuri samaan aikaan. Siinä sitten jännitimme ja kellotimme jonkin aikaa supistusteni välejä. Niiden lyhentyessä ja kivun kasvaessa herätin viimeinen mieheni. Kulta, meille tulee tänään vauva!



Mieheni oli tarkoitus käydä hakemassa aamulla ennen töitä pari kaveria ja heittää heidät lentokentälle. Muistan kuinka huolissani olin vain siitä, että kuinka he pääsisivät sinne jos meidän pitää lähteä sairaalaan. Passitin kuitenkin miehen hakemaan kavereitaan, koska kotona kuuluu sinnitellä niin pitkään vain kun on mahdollista. Soitin yhdeksän aikaan Kätilöopistolle ja sieltä neuvottiinkin menemään kuumaan suihkuun ja ottamaan särkylääkettä. Yritin puhua samalla äitini kanssa puhelimessa, mutta pelkäsin että kastelen kännykkäni litimäräksi ja se menee rikki. Mistä minä sitten soittaisin apua? Kuuma vesi vei aluksi sen pahimman terävyyden pois kivuista, mutta ennen pitkään se ei enää auttanut niiden muuttuessa entistä kovemmiksi.

En voi vieläkään käsittää miten ihminen voi toimia täysin normaalisti supistusten välissä. Juoksin asunnossa pää kolmantena jalkana pakkaamassa viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja aina supistuksen iskiessä olin kaksinkerroin sängyllä tekemässä kuolemaa. Mieheni oli ehtinyt tässä vaiheessa kotiin ja siinä kymmenen jälkeen hän ehdotti että lähtisimme sairaalaan. Näytti kuulemma sen verran pahalta ettei hän halunnut ottaa sitä riskiä että poika syntyy kotiin tai kesken automatkan. Soitin taas Kättärille ja he antoivat luvan lähteä tulemaan. 

Automatka tuntui maailman pisimmältä. Aina supistuksen tullessa puristin mieheni kättä ja itkin epätoivoisesti. Kipu tuntui lamaannuttavan kaikki lihakset. Onneksi asumme noin 10 minuutin ajomatkan päässä Kätilöopistolta. Matka ei ollut pitkä, se vain tuntui siltä. Parkkipaikkoja oli vain nimeksi, mutta jaksoin hyvin kävellä koko matkan sairaalalle vaikka autoa emme ihan oven eteen saaneetkaan. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ilma oli tosi lämmin.

Kirjauduimme sisään siinä puoli yhdeltätoista. Muistan vielä kun hoitaja kysyi tulimmeko hakemaan vauvaa kotiin tarkastuksesta. Ilmeisesti mahani oli sen verran pieni että se meni synnytyksen jälkeisestä vauvamasusta. :D Mutta kyllähän me silti vauvaa tultiin hakemaan! Pääsimme käyrille aika nopeasti ja siellä sitten ihmettelimme kauhusta kankeina toisten äitien käyriä. Kuinka voimakkaita heidän supistuksensa oikein olivat verrattuna omiini. Meille kuitenkin selvisi, ettei luku merkkaa sitä kuinka voimakkaita ne ovat, vaan niiden kestoa. :D  Jonkin aikaa siinä kärvistellessäni kivut loppuivat kuin seinään. Olimme mieheni kanssa todella väsyksissä ja sata varmoja siitä että he lähettäisivät meidät vielä takaisin kotiin. Lääkäri kuitenkin teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen supistukset alkoivat taas rullaamaan. Mieheni kysyi lääkäriltä, että jäädäänkö me siis tänne?  Oli aika siirtyä synnytyssaliin...

Synnytysalissa puin oman synnytysmekkoni (kyllä, minulla oli oma synnytysmekko mukana + tyynyliina) ja kävin pitkäkseni. Tässä vaiheessa minuun taidettiin asentaa kaikki maailman piuhat, jotka tekivät vessassa käymisen vaikeaksi. Jouduin myös pyytämään suolihuuhtelua erikseen, vaikka olin kirjoittanut sen siihen neuvolasta saatuun toivelappuseen kissan kokoisin kirjaimin. Minua ahdisti synnytystä enemmän se, että siihen pöydälle tipahtaa ensin jotakin muuta. Suolihuuhtelu tehtiin ja pystyin rentotumaan h-hetkeä varten. Kivut olivat todella kovat enkä pysty käsittämään miten joku tuossa vaiheessa voi vielä pomppia esim. jumppapallon päällä?! Kipuihin sain onneksi ilokaasua, joka toimi yllättävän hyvin. Se vei tehokkaasti sen pahimman terävyyden kivulta ja eikä siitä tullut ollenkaan huono olo. Ajoistushan siinä on se kaiken a ja o. Sitä pitää osata hengittää juuri oikeaan aikaan että se auttaa.

Minulla oli myös kokoajan kauhea nälkä. Olin enemmän huolissani siitä että kuolen nälkään ja joku kiltti hoitaja heltyikin tuomaan minulle vähän mehukeittoa. Olin myös ilokaasuhöyryissä selittänyt kaiken näköistä hauskaa ja muistan oloni olleen samanlainen kuin joskus baarista tullessa. :D

Ilokaasun tehon laskiessa sain ensimmäisen annoksen epiduraalia. Papereihin se oli merkitty kiireellisenä ja muistan kuinka kipu yllättäen löi vasten kasvoja ja tuntui siltä etten pysty enää hallitsemaan sitä yhtään. Mieheni peukalokin oli varmaan ihan sininen siitä kaikesta puristamisesta. Epiduraalin laitto oli epämiellyttävin kohta koko synnytyksessä! Minua yritettiin kääntää kyljelleni johon en millään suostunut. Olin ihan sekaisin kivusta ja olin kiroillut sekä inttänyt kaikille; mitä he oikein luulevat tekevänsä??!! Puudutusta ei saatu ensimmäisellä kerralla kunnolla paikoilleen ja selkääni ronkittiin hieman pidempään, josta minä sitten taas hermostuin. Puudutteen virratessa elimistööni vaivuin jonnekin tajunnan rajamaille ja päässä pyöri kuin karusellissa konsanaan. Kaikki näytti harmaalta ja tuntui kuin olisin tipahtanut alas siitä sängyltä. Sumun keskellä kuulin nimeäni kutsuttavan ja havahduin taas hereille. Mitä ihmettä? Eikö synnytys ollutkaan ohi?! Olin luullut että pahin vaihe on ohitse ja vauva on kohta maailmassa...


Lääkkeen kuitenkin tehdessä tehtävänsä olo oli taas kivuton. Kätilö rauhoitteli minua, että enää pari tuntia niin vauva on maailmassa ja näillä puudutteilla mennään hienosti loppuun asti. Kaikki sujuu kuin pitääkin, ihan kuin suoraan oppikirjasta! Mies kehoitti minua ottamaan pienet tirsat, mutta enhän minä mitään tirsoja malttanut siinä vaiheessa ottaa. Meillehän tulee kohta vauva! Siinä 1,5-2h ihmeteltiin maailman menoa ja siirryin hetkeksi keinutuoliin keinuttelemaan. Aika kului todella nopeasti ja kello oli tässä vaiheessa jo melkein puoli seitsemän illalla! :D Pyysin toisen annoksen epiduraalia kun supistukset alkoivat taas tuntua ikäviltä. Sitten iski pissahätä. Huutelin kätilölle ettei pissaaminen onnistu. Kätilö halusi katsoa mikä on tilanne, ja eihän minulla mikään pissahätä ollutkaan. Se oli tämän pienen pojan pää joka sieltä pilkisti!

Ponnistusvaihe kesti vain kolmen ponnistuksen verran, eli noin. 10min yhteensä. Olin aina kuvitellut sen olevan se kivuliain osuus ja kaikki äidit huutavat pää punaisena kuin päätä leikattaisiin irti. Minusta oli outoa kun esim. Sinkkuelämään Miranda ei synnyttäessään huutanut yhtään. Vaikka oma ponnistusvaihe oli juurikin samanlainen. :D Puudutuksen voimasta en tuntenut mitään ja minua vain neuvottiin ottamaan kiintopiste ja työntämään niin kovaa kuin suinkin vain pystyn. Ei sattunut ollenkaan ja siinä se oli! Meidän poikamme! Täydellinen<3

Istukka tuli helposti enkä liiemmin kiinnittänyt siihen edes mitään huomiota.Sain pienet repeämät, jotka ommeltiin siinä samalla. Onneksi ne olivat pelkkiä pintanaarmuja, ja rapatessa vähän roiskuu. ;)  Ihastelin vain tuota pientä möykkyä joka oli laskettu reisiäni vasten nojailemaan. Siinä oli tasan 3960g pelkkää rakkautta<3 Silloin meidän elämämme muuttui kokonaan, vaikka nyt kuusi kuukautta myöhemmin en osaa edes ajatella elämääni ennen häntä. Synnytys kesti kaiken kaikkiaan 12,5h ja oli kaiken sen väärti!








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti