sunnuntai 22. helmikuuta 2015

You're my everything

Vähän aikaa sitten kerroin kärsiväni hiustenlähdöstä. Vaikka pahin sulkasato taitaa olla takana päin, niin silti minusta tuntuu että hiukseni kärsivät nyt jostain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Väri ei ota tarttuakseen ja hiukset tuntuvat kuivilta ja elottomilta. Kai se on sitä kun yksi vauva imee minusta kaiken energian. Ihan niin kuin kirjaimellisesti. Itse koen sen voimattomuuden myös henkisesti. Olo on kaikkea muuta kuin viehättävä ja päässä alkaakin pyöriä mitä ihmeellisimpiä, jopa negatiivisia, ajatuksia itsestään. Vartaloni on synnytyksen jälkeen palautunut tosi nopeasti ja entisessä painossani taisin olla jo viikko synnytyksen jälkeen. En kuitenkaan jaksaisi murehtia pientä vararengasta vatsani ympärillä, mutta ne hiukset ovat aina olleet minun juttuni. Sinkkuelämää Samanthaa lainatakseni: "my hair is my thing." Olen tottunut aamuisin heräämään hiukset ihanasti pörrössä ja pesun jälkeen ne ovat tuuheat ja ilmavat. Nyt peilistä katsoeassa hiukset ovat liimantuneet päänahkaan ja pelkkä harjan käteen ottaminen tuntuu vastenmieliseltä. Silloin hiuksia lähtee taas lisää...


Olen harkinnut jopa imetyksen lopettamista, onhan Max jo melkein kuusi kuukautta. En kuitenkaan raaski viedä toiselta jotain niin tärkeää. Pojalle äidinmaito on vielä se pääasiallinen ravinto, mutta myös tuki ja turva. Kaikista ennakkoajatuksista poiketen imetyksestä on tullut tärkeä juttu ja sen lopettaminen tässä vaiheessa ei tunnu oikealta ratkaisulta. Mitä tällä kirjoituksella haluan sanoa, en varmaan mitään. Uskon että siellä ruudun toisella puolella on muitakin synnytyksen jälkeen raskausarvista, peräpukamista ja hiusten lähdöstä kärsiviä äitejä. Äitejä jotka tietävät tasan tarkkaan mistä puhun.

Haluaisin kuitenkin imettää sinne vuoden ikään asti, tai ainakin niin kauan kuin maitoa vain riittää. Minulla menee imetyksen suhteen siinä raja kun Max alkaa tuntua liian isolta pojalta tisseistä syötettäväksi. Luulen että se ikä tulee vastaan juuri siinä noin vuoden iässä. Nyt hän on vielä äidin pieni vauva<3



Vaikka tällä hetkellä peilistä katsookin liuhuletti, niin silti äityis vie voiton kaikesta. Jos se tarkoittaa sitä että minä olen vähän aikaa puoliksi kalju niin sitten minä olen. Tämä äidinrakkaus on välillä aika pelottavaakin. Side omaan lapseen on niin vahva ja stratosfäärin suuruinen rakkaudentunne joka vain kasvaa kasvamistaan. Asia jota ei vain pysty käsittämään. Tuntevatkohan isitkin yhtä vahvasti kuin me äidit? Vai voiko tästä syyttää myös osaksi naisen kehossa myllertäviä hormoneja? Toki meillä naisilla side lapseen syntyy jo sikiön ollessa kohdussa, ja se yhteenkuuluvuuden tunne voimistuu kokoajan sen 9kk ajan kun kannamme lasta sisällämme.

Mitä mieltä muuten olette näistä kuvista? Olen pitkään jo haaveillut tällaisista yhteiskuvista kun raskausajan masukuvat jäi sitten ottamatta. Hiukset muuten näyttävät yllättävän paksuilta näissä kuvissa, hah! 

Kuulisin niin mielelläni teidän vinkkejänne tähän hiustenlähtöön. Onko mitään kikkakolmosia jolla saisi taas vanhat hyvät hiukset takaisin? :)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti